Niin paljon mun tekisi mieli pyyhkiä eräs henkilö pois elämääni vaikuttavista tekijöistä. Mutta siihen pysty. Mitään mikä on tapahtunut ei voi tapahtumattomaksi muuttaa. Pitää vaan oppia tulemaan toimeen menneisyyden kanssa ja elää elämää eteenpäin. Teoriassa se on helppoa, mutta miten toteuttaa se oikeasti?

Miten poistaa kipu jota tuntee? Miten poistaa ne tunteet joita tuntee? Vaikka tietää että toisen tunteet ovat suuntautuneet jonnekin aivan muualle ja olet erehdys, paha virhe hänen elämässään, niin siitä huolimatta, miten helvetissä ne tunteet omalta kohdaltaan voi poistaa? Ei mitenkään.

Pitää vaan leikkiä että mikään ei tunnu missään, mikään ei loukkaa, kaikki on ollut pelkkää kuritonta leikkiä, pelkkää jotain mistä ei ole seurauksia, ei tunteita. Ja vitut sellaista on edes olemassa. Aina sattuu johonkuhun, aina joku joutuu kantamaan tekojen seuraukset. Ja se useimmiten ei ole se joka esittää eniten katuvaa ja jolle annetaan anteeksi. Vaan se on se joka periaatteessa on vähiten tehnyt väärin, mutta tuntee jollain tasolla ehkä eniten syyllisyyttä. Koska jos ei olisi ollut jossain tilanteessa jossain kohtaa olisi se jäänyt tapahtumatta ja joidenkin välillä ei korjaamista tarvittaisi....

Välillä tuntuu että sitä on ihan hukassa oman elämänsä kanssa. Vaikka aina on ollut hyvin selkeät suuntaviivat sille mitä elämässä haluaa ja on tavoitteensa aina saavuttanut. Eikä se mitä haluaa ole muuttunut mihinkään. Mutta silti joskus tuntuu että on ihan hukassa eikä tiedä mitä sitä sitten oikeasti haluaisikaan. Kyseenalaistaa, että onko sitä itse ohjannut itseään niin ettei ole antanut itselleen oikeasti aikaa pohtia sitä mitä haluaa, jos ei ole antanut aikaa sellaiselle epätietoisuudessa kellunnalle josta voi löytää sitten tiensä sille vakaalle tietoisuudelle.

Mutta sitten sitä miettii myös että pitääkö sitä epätietoisuutta olla. Onko se väärin jos on ollut selvät sävelet siitä mitä haluaa. Kun minun mielestäni se on vain selkeää ja hyvä asia. Ja siis onhan sitä epätietoisuutta muuten elämässä vaikka sitä ei elämän suuntaviivauksissa ole ollut. Toisaalta se, että on joutunut vähän enemmän pohtimaan sitä kuka on ja mitä haluaa on ihmisen elämässä peruskysymyksiä ja luo vankkaa pohjaa tulevaisuuden itsetunnolle ja minäkuvalle. Voiko ne kehittyä täysin jos sitä vain puskee suoraan eteenpäin aikanaan päättämäänsä polkua pitkin? No onhan nuo sellaisia asioita joita periaatteessa pohtii pitkin matkaa vaikka ei olisikaan kellunut selkeästi siinä epätietoisuudessa.

Onkohan ihmisen elämässä sellaista hetkeä kun ei ole epätietoisuutta tai epävarmuutta olemassakaan. Voiko sitä koskaan olla mistään täysin varma vaikka siltä tuntuisikin?

Ihmisen elämä on jatkuvaa kehitystä. Sen takia varmaan on hyvä pohtia sitä tasaisin väliajoin että kuka on ja mitä haluaa. Koska jossain kohtaa voi huomata, että elämässä pitää tehdä muutoksia ja rohkeasti katsoa eteenpäin vaikka olo epävarma olisikin. Tehtyjä päätöksiä ja elämänmuutoksia ei saa muutettua enää kun ne on menneisyydessä tehnyt, mutta tulevaisuuttaan voi muokata. Joten joskus se hukassa olo voi olla hyvä juttu jotta voi taas löytää itsensä.